Päinvastoin. Taloustieteen teorian mukaan kehitysmaiden talouksien pitäisi kasvaa nopeammin kuin teollisuusmaiden ("perässähiihtäjän etu"), koska niihin kannattaa viedä pääomia ja tietotaitoa kehittyneistä maista. Kansainvälisten tutkimusten mukaan tämä pätee käytännössäkin: avoimen talouden kehitysmaiden taloudet ovat viime vuosikymmeninä kasvaneet kaksinkertaisella nopeudella teollisuusmaihin verrattuna, kun taas suljetun talouden kehitysmaiden talouskasvu on ollut nollassa, kuten myös kehitysmaiden omat taloustieteilijät (mm. nobelisti Amartya Sen) ovat korostaneet.
Kehitysmaiden köyhyys johtuu siis liian vähäisestä markkinataloudesta, olivathan monet Aasian maat Afrikan maita köyhempiä vielä muutamia vuosikymmeniä sitten, mutta nykyisin ovat markkinatalouden omaksuneet Aasian maat kirineet kauas Afrikan maiden edelle. Tämä ei ole näkynyt ainoastaan BKT:ssä vaan myös tavallisten ihmisten elintasossa, terveydessä ja eliniässä. Näistä syistä YK:n pääsihteeri Kofi Annankin on ilmoittanut olevansa sitä mieltä että vapaakauppa on kehitysmaille paljon tärkeämpää kuin kehitysapu.
Suomen liiketoiminnallinen lakiviidakko on mitätön verrattuna esimerkiksi Intian vastaaviin säädöksiin. Monissa kehitysmaissa esimerkiksi yrityksen perustaminen voi kestää jopa vuosikausia, eikä uusia kilpailijoita katsota hyvällä, koska ne uhkaavat toisten saavutettuja etuuksia. Kaikki tämä aiheuttaa tehottomuutta ja korruptiota, jonka keskellä vain pieni poliittinen eliitti voi rikastua tavallisen kansan kustannuksella.
Kaupassa kaikki osapuolet voittavat, eihän kauppaa muuten syntyisi. Pohjois-Korea on esimerkki maasta, jota teollisuusmaat eivät ole lainkaan "riistäneet", kun taas Etelä-Korea on kehitysmaiden mittakaavassa ollut selkeästi markkinatalousmaa ja avoin ylikansallisille investoinneille; tuloksena jälkimmäisen palkat alkavat pian olla jo eurooppalaista tasoa. Kun pääomat ja teknologia saavat vapaasti liikkua sinne, missä niitä eniten tarvitaan, maailmassa syntyy eniten vaurautta. Jokainen rehellinen liiketoimi hyödyttää kaikkia osapuoliaan.
Kuten yllä mainitut seikat osoittavat, niiden tulee toimia juuri päinvastoin, jos ne haluavat kohentaa kansalaistensa elintasoa.
Lapsityö on hyvin vakava ongelma. Sen syynä on yleensä köyhyys, jonka vuoksi monesti lapsityöttömyys olisi vielä huonompi asia. Suomessakin yrittäjäperheiden (muidenkin kuin maatalousyrittäjien) lapset saattavat tehdä töitä, eikä tämä välttämättä ole ongelma, jos lapselle jää riittävästi aikaa koulunkäyntiin, lepoon ja leikkiin. Valitettavasti kehitysmaissa tilanne ei useinkaan ole näin ihanteellinen. Toisaalta lasten työnteon rajoitukset ovat usein johtaneet siihen, että nämä joutuvat siirtymään kadulle entistäkin huonompiin töihin, varkauksiin, prostituutioon, jne. Sen sijaan ylikansallisissa yhtiöissä työskentelevät kehitysmaiden lapset kuuluvat yleensä lapsityöläisistä onnekkaimpiin, osin siksi, että ylikansallisten yhtiöiden on varjeltava mainettaan tarkemmin kuin paikallisten pienyritysten. Tämä ei suinkaan tarkoita, etteikö poikkeuksia olisi ja etteikö tilanne muutenkin olisi ongelmallinen, mutta useimmissa tapauksissa lapsityön kielto pikemminkin pahentaisi kuin parantaisi tilannetta. Ennemminkin pitäisi pyrkiä poistamaan köyhyyttä, jotta lapsityö muuttuisi tarpeettomaksi, ja tähän pulmaanhan ovat markkinatalous ja vapaakauppa parhaita lääkkeitä, kuten edellä on todettu. Näistä syistä kansainvälisiä ponnistuksia ei olekaan suunnattu lapsityön lopettamiseen vaan sen haitallisimpien muotojen kitkemiseen, jotteivät lapset joutuisi entistä vaikeampaan tilanteeseen.
Yksityinen omistusoikeus on taloudellisen toiminnan perusedellytys. Ellei sitä ole suojattu, rikastua voivat vain ne, jotka tukeutuvat julkiseen valtaan lahjusten ja suhteiden avulla tai jotka ovat yhteistyössä mafian kanssa. Tämä voi jopa hyödyttää joitain rikkaita oligarkkeja, sillä se vähentää taloudellista kilpailua ja voi näin saattaa kuluttajat ja työntekijät muutaman puolimonopoliasemassa olevan yrityksen mielivallan armoille, siinä missä vapaassa kilpailussa hinnat, palkat ja muut työehdot asettuvat pakostakin kohtuullisiksi. Tämän lisäksi mielivaltainen sääntely aikaansaa tehottomuutta, tukahduttaa yritteliäisyyttä ja innovaatioita ja siis köyhdyttää tavallista kansaa.
Ilman omistusoikeuden suojaa ja markkinatalouden pelisääntöjä on myös lähes mahdotonta saada maahan ulkomaisia investointeja—ehkä muutamaa korruption ja monopoliaseman turvin suuria voittoja tekevää poikkeusta lukuunottamatta. Avoimen talouden pelisäännöt puolestaan estävät mielivallan ja näin vievät mahdollisuuden korruptioon, kun virkamiehet ja poliitikot eivät voi mielivaltaisesti suosia joitain yrityksiä toisten kustannuksella. Talouden sääntely ja lahjuksia vastaan (tai omalle lähipiirille) myönnetyt poikkeusluvat myös selittävät lähes kaikkien diktaattorien rikastumisen.
Erään ei vielä niin kauan sitten olemassa olleen lähivaltakunnan esimerkitkin osoittivat jälleen sen, miten omistusoikeutta rajoittamalla voidaan myös tukahduttaa sananvapautta. Taloudellista vapautta on muutenkin vaikea erottaa muista ihmisoikeuksista—eikö ihmisen tule itse saada valita, mitä ammattia hän harjoittaa, mitä kirjoja tai ehtiä ostaa, kirjoittaa tai painaa, millaista ja missä maassa tuotettua kulttuuria nauttii, missä asuu, millaista ja kenen tuottamaa ruokaa syö jne. Näitä oikeuksia ja samalla myös kehitysmaiden vaurastumista vastustavat Attac, Front National, Pro Koskenkorva, kansallissosialistit, sosialistit, nationalistit, vapaakaupan vastustajat ja monet muut tahot kuvitellen toimivansa ihmiskunnan tai kansan parhaaksi, mutta kellään ei tulisi olla oikeutta sanella muille mikä on heille "parhaaksi".
Vastaavanlaisia veroja on kokeiltu monilla (mm. osake-) markkinoilla, ja ne tuntuvat pikemminkin lisäävän kuin vähentävän markkinoiden epävakautta. Lisäksi esim. Suomen markan ja Ruotsin kruunun arvon takavuosina pudottanutta hyökkäystä tuollaiset verot eivät olisi hetkauttaneet (kuten veron puolustajatkin myöntävät), valuutat kun olivat yliarvostettuja harjoitetun talouspolitiikan vuoksi. Verosta olisi siis pelkkää haittaa. Jotkut puolustavat veroa sillä, että sen tuottoja voitaisiin käyttää moniin hyviin tarkoituksiin, mutta yhtä hyvin voisi perustella hyvillä rahankäyttökohteilla kävelyveroa tai hengitysveroa. Lisäksi näyttäisi siltä, ettei Tobinin veroa edes pystyttäisi käytännössä toteuttamaan. Kts. Raportti Tobinin verosta.
Aivan sama pätee kotimaisiinkin yrityksiin. Voidaan tietysti määrätä joitakuita ihmisiä tai yrityksiä työllistämään tappiolla, mutta se johtaisi vain entistä vaikeampaan tilanteeseen. Olisi parempi pyrkiä mahdollisimman vapaaseen kilpailuun työmarkkinoilla, jolloin yritysten mahdollisuus sanella palkkoja on minimaalinen. Euroopassakin on mm. Alankomaissa, Britanniassa ja Sveitsissä hyvin vapaat työmarkkinat, ja siksi niissä vallitsee käytännössä täystyöllisyys ja työttömäksi joutuva tietää aina löytävänsä pian uuden työpaikan. Suomessakin 80-luvun lopulla useimmilta aloilta efektiiviset minimipalkat puuttuivat (ts. ne olivat merkityksettömän alhaisia useimpien työntekijöiden kohdalla), ja siksi tuolloin kannatti työllistää jopa alkoholistejakin, kun heille ei tarvinnut maksaa heidän tuottavuuttaan korkeampia palkkoja.
Osin viekin, siksihän mm. USA:n AY-liike mellakoi Seattlessa ja Le Penin ja Haiderin kaltaiset äärioikeistolaiset tai David C. Kortenin kaltaiset tuomiopäivän profeetat vastustavat kehitysmaiden työläisten oikeutta rikastua. Yritysten kannattaa siirtää kehitysmaihin erityisesti alhaisen osaamistason teollisuustyöpaikkoja (vaikka niissä sama tuotantomäärä tarjoaakin toimeentulon useammille ja köyhemmille ihmisille), koska teollisuusmaiden koulutetumpia työntekijöitä tarvitaan enemmän vaativammissa tehtävissä tai vaikeammin siirrettävissä palvelutöissä, etenkin väestön vanhetessa, ja siksi täältä ei löydy työvoimaa alhaisilla palkoilla.
Samoista syistä länsimaissa tarvittaisiin myös enemmän maahanmuuttajia, mistä syystä meillä olisikin kiire tarkistaa asenteitamme suvaitsevaisemmiksi. Tietenkään muutokset eivät merkitse pelkää saamista, vaan myös luopumista. Aikanaan moni rengin töitä ikänsä tehnyt joutui opettelemaan uuden ammatin, ja nyt sama toistuu etenkin matalan osaamisen teollisuustöissä. Mutta jos katsomme historiaa edes muutaman vuosikymmenen taaksepäin, näemme, että parempi muutosten kera kuin ilman muutoksia, vaikka hyvistä muutoksista on jouduttu maksamaankin.
Riittää, sillä ei työ tekemällä lopu, eikä läheskään kaikki työ vaadi lahjakkuutta tai korkeaa koulutustasoa. Suomessa on kuitenkin mahdollista tehdä myös töitä, jotka tuottavat yhteiskunnalle (ja siksi työn tekijällekin) suurta vaurautta verrattuna kehitysmaissa tai vaikkapa vielä 50-luvun Suomessa tehtyyn työhön, joten harva täällä viitsii tehdä vähän tuottavia töitä jos vain muuhun pystyy. Jokainen voi silti tinkiä työnsä taloudellisesta tuottavuudesta saadakseen tehdä työtä, joka on mieluisampaa, rauhallisempaa, sijaitsee omalla kotiseudulla tms, paitsi jos minimipalkat asetetaan korkeammalle kuin mitä sellainen työ tuottaa, tai jos itse kokee tarvitsevansa korkeampaa toimeentuloa. Olisi tietysti parempi, jos valinta jätettäisiin kullekin itselleen. Moni tyytyisi tekemään töitä halvemmallakin, jos saisi pysyä kotiseudullaan tai valita mielekkäämmän työn; toiset taas valitsisivat kuitenkin tuottavamman työn kasvukeskuksessa, mikä luonnollisesti onkin heidän oikeutensa.
Näihin aatteisiin on rakennettu sisään pyrkimys pakottaa ihmiset elämään tietyn ideologian määräämällä tavalla, vailla vapautta päättää itse omasta elämästään, toiminnastaan ja vuorovaikutuksestaan muiden ihmisten kanssa. Niinpä kaikki ne maat, joissa näitä ideologioita on sovellettu käytäntöön, ovat olleet järjestään totalitaarisia; ihmisten saattaminen samaan ideologiseen muottiin edellyttää aina pakkovaltaa.
Sama periaate pätee tietysti myös uskonnolliseen fundamentalismiin, mistä Afganistan on surullinen esimerkki.
Emme vastusta sitä, että jokin vapaaehtoisesti muodostunut yhteisö noudattaa jotain ideologiaa (esim. anarkistinen kommuuni tai yhteisesti tuotantovälineitä omistava osuuskunta). Tosin paheksumme sitäkin, mikäli tähän kuuluu jonkin ihmisryhmän halveksinta tai vihan lietsominen ihmisten välille.
Mainittuihin aatteisiin kuitenkin sisältyy yleensä halu pakottaa kaikki kansalaiset noudattamaan samaa järjestelmää, ja sitä me niissä vastustamme. Vastustamme myös kaikkia muita ihmisoikeuksien loukkauksia, tapahtuivatpa ne mistä syystä hyvänsä.
Singapore käy esimerkiksi kapitalistisesta valtiosta, jossa ihmisoikeuksia loukataan, kuten Index of Economic Freedom ja Freedom in the World -raporteista saattaa nähdä. Toivomme, että kapitalismin mukanaan tuoma vauraus, sivistystaso ja yhteydet ulkomaailmaan tekevät vähitellen yhä vaikeammaksi hallita kansaa epädemokraattisesti ja yhä mahdottomammaksi pitää sitä autoritaarisessa kuristusotteessa.
Nämä indeksit osoittavat mm. kuinka toisinaan kapitalistiseksi kutsuttu Venäjä on hyvinkin kaukana kapitalismista. On myös mielenkiintoista havaita taloudellisen vapauden ja korruptoitumattomuuden korreloivan voimakkaasti. Pääosa korruptiostahan perustuu taloudelliseen sääntelyyn ja valtaan myöntää poikkeuslupia siitä, mikä motivoi myös vallantavoitteluun ihmisoikeuksien ja demokratian kustannuksella.
Käsitteen "avoin yhteiskunta" on luonut ranskalainen filosofi Henri Bergson (1859-1941) ja sitä on edelleen kehittänyt itävaltalainen filosofi Karl Popper (1902-1994) vuonna 1945 ilmestyneessä kirjassaan Open Society and Its Enemies (Avoin yhteiskunta ja sen viholliset, suom. 1974).
Avoin yhteiskunta perustuu ajatukseen, ettei yhdelläkään ihmisyksilöllä tai -ryhmällä ole hallussaan täydellistä tietoa eikä perimmäistä totuutta siitä miten tulisi toimia täydellisen yhteiskunnan saavuttamiseksi. Koska täydellisen yhteiskunnan saavuttaminen on siis mahdotonta, pyrkivät avoimen yhteiskunnan kannattajat seuraavaksi parhaaseen vaihtoehtoon; yhteiskuntaan joka on avoin parannuksille ja kehitykselle.
Tiedon lisääntyminen voi tapahtua ainoastaan kritiikin ja vaihtoehtojen etsimisen kautta, erehdyksistä oppien. Niinpä avoimen yhteiskunnan on oltava moniarvoinen ja suvaitsevainen jotta se tarjoaisi kasvuympäristön uusille ajatuksille. Yksilön vapautta ei avoimessa yhteiskunnassa voi rajoittaa vain sillä perusteella, että hänen käytöksensä vaikuttaa poikkeavalta, sivistymättömältä, vastenmieliseltä tai jopa järjettömältä, ellei hän loukkaa muiden oikeuksia. Hänen tekojensa taustalla saattaa olla jokin täysin järkevä syy, jota emme tunne, tai ehkäpä vain olemme itse väärässä. Ehkäpä keksintö tai taideteos, jota pidämme hyödyttömänä tai arvottomana, osoittautuu myöhemmin korvaamattomaksi.
Avoimessa yhteiskunnassa kansalaisilla on oikeus arvioida julkisen vallan kulloinkin harjoittamaa politiikkaa ja sen seurauksia vapaasti ja kriittisesti, ilman rangaistuksen pelkoa, jotta politiikkaa voitaisiin tarpeen mukaan muuttaa tai jopa luopua siitä kokonaan. Se, että erimielisyyksistä voidaan keskustella kriittiseen sävyyn ilman rangaistuksen pelkoa mahdollistaa myös nopeat ja joustavat yhteiskunnalliset muutokset ilman väkivaltaa.
Avoin yhteiskunta on yhteisö, jossa vapaat yksilöt kunnioittavat toistensa oikeuksia rajoitetun julkisen vallan tarjotessa turvallisuuspuitteet. Avoimelle yhteiskunnalle tyypillistä ovat vahva ja monipuolinen kansalaisyhteiskunta, ihmisoikeuksien kunnioitus, demokraattisesti valittu hallinto, vallan hajauttaminen, laillisuusperiaate sekä vapaa markkinatalous. Avoin yhteiskunta mahdollistaa erilaiset edut, näkemykset ja identiteetit omaavien ihmisten rauhanomaisen rinnakkaiselon.