"Mikä on järkevää jokaisen yksityisperheen taloudenpidossa, voi tuskin olla järjetöntä suureen kansakuntaan nähden". Näin kirjoitti kuuluisa valistuksen ajan moraalifilosofi ja talousmies. Tuntuu, että vielä 200 vuotta myöhemmin läpikäymme taloudellisen ajattelun aakkosia mitä tulee rahaan, rahoitukseen ja varsinkin rahan lainaamiseen.
Vasemmistoaktiivit ovat huolissaan Kansainvälisen valuuttarahaston, IMF:n, asemasta maailmassa. Valtioilla on monia erilaisia tapoja hankkia lainarahaa nykyaikaisessa maailmassa. Ne voivat hankkia rahaa "vapailta markkinoilta", myydä obligaatioita, sallia investointeja, käyttää nykyaikaisia rahoituskomponentteja. Valitettavasti näin ruusuinen tilanne on vain niillä mailla joilla on todettu hyvä luottokelpoisuus ja jotka ovat pääosin joutuneet noudattamaan tuota esittelemääni kultaista sääntöä ja "pitäneet törsäilyn kurissa". Eihän laina ole muuta kuin tulevaisuuden tuloja. Koska tämä on päässyt joissakin maissa unohtumaan on nähty, että IMF toimii tämän ongelman helpottajana, ei pahentajana.
IMF antaa halpaa lainaa sellaisille, jotka eivät sitä saa muualta paitsi kiskurihintaan. Vaikka aikomukseni ei ole väittää, että IMF:n laina olisi kansainvälisen sosiaaliluotonannon malliesimerkki, se on kuitenkin epäkaupallinen laina. Kaikissa tapauksissa joissa on velallinen ja velkoja, on velan antajilla tapana määrätä ehtoja, joilla mm. varmistetaan, että velallinen pystyy suoriutumaan lupauksistaan. Tämä tarkoittaa välillisesti sitä, että lainaehtojen perusteella määrätään minkälaista politiikkaa talousasioissa noudatetaan. Mikään pakkohan ei ole IMF:n lainaa ottaa, jos ehdot eivät miellytä. On selvää, että ehdot voivat tuntua joistakuista kovilta ja liiallisilta—ne onkin helppo leimata uusliberaalien salaliittojen tuotoksiksi. Ja koska ehtojen sisältö on useimmiten taloudellisten tosiasioiden sanelemaa, lainan sosiaalisuus ja erikoisehtoisuus voi olla eräiden ajattelussa toissijalla.
Lainan tarkoitus on yleensä kansakunnan vaurastuttaminen jollakin aikavälillä, on tietenkin virheellistä ottaa lainaa muuhun tarkoitukseen. Lainan antajalla on suuri kannuste saada laina takaisin maksetuksi. Samalla tavalla olisi virheellistä asettaa ehtoja jotka eivät toimisi näiden kahden tavoitteen mukaisesti, velallisen ja velan antajan eduksi. Karkeasti ottaen, ehdot kuten markkinatalouden instituutioden hyväksyminen, yksityisyrittäjyyden vapaus, hintasäännöstelyn purku ja yksityistäminen toimivatkin loistavana palveluna maan asukkaille ja ikävänä tappiona yksinoikeuksille, sääntelylle ja hallitsijoiden serkkujen asetehtaille. Epäilemättä lainaehdoissa voi olla myös virheellisiä ja vähemmän liberaaleja kohtia, keskustelu näistä tulisi kuitenkin rajata seikkaperäiseen tarkasteluun kuin koko järjestelmän kritisoimiseen.
Olisikin hyvä kiinnittää huomiota juuri näihin seikkoihin joilla kansakuntaa, kehitysmaata eritoten, voidaan saattaa vaurastumisen tielle jotta myös näiden maiden ihmiset saisivat nauttia samoista elämän edellytyksistä mihin me länsimaissa olemme tottuneet.
Siksi minusta on kummallista, että tällaisista subventoiduista lainoista puhutaan ikäänkuin lainan antaja riistäisi velallista, kun kyseessä on pikemminkin tulonsiirto ja lahja velalliselle, olkoonkin että lahjan osoite edelleen usein on paikallinen kleptokraatti kavereineen, ei vähäväkinen kansanosa.
Pete Peltola