Avoimessa maailmassa aatteiden, ajatusten ja katsomusten vapautta ei saa rajoittaa. Käytännössä tämä tarkoittaa yksilönvapauden kunnioittamista: Valtion tulee instituutiona olla oikeudellisesti sitoutumaton ja puolueeton suhteessa eri aatteisiin, ajatuksiin ja katsomuksiin.
Valtion tehtävänä ei ole määritellä, mitä on hyvä elämä, kuinka yksilön tulee elää ja mihin uskoa. Tämä mahdollistaa yksilönvapautta kunnioittavan, sekulaarin yhteiskunnan. Suomalaisessa yhteiskunnassa on uskonnonvapautta tarkastellen tärkeintä nykyisten kirkon etu- ja erioikeuksien poistaminen dereguloimalla.
Kirkko pitää erottaa valtiosta, kuten klassiset liberaalit vaativat jo 1700-luvulla. Suomessa eletään uskonnonvapauden kannalta yhä Yhdysvaltain perustamista edeltäneessä ajassa. Suomessa kirkkoon kuuluminen perustui pakkoon vuoteen 1923 asti. Tästä lähtien yhteiskuntaa on yritetty liberalisoida kohti sekulaaria ihannetta. Muutos on ollut valitettavan hidasta, sillä päättäjät ovat sortuneet asettamaan valtionkirkkojen aatteet ja tavoitteet yksilönvapauden edelle.
Uskonnonvapauden toteutumattomuus suojaamalla valtionkirkojen etu- ja erioikeuksia on törkeää ja häikäilemätöntä redistribuutioon perustuvaa, sortavaa enemmistöpolitiikkaa. Se on eturyhmien suosimista muiden kustannuksella. Kaikkiaan se on luokiteltavissa massiiviseksi, pitkäaikaiseksi syrjinnäksi—lukuisiksi ihmisoikeusloukkauksiksi.
Suomalaisten maallistuminen jatkuu vauhdilla kirkon erityiskohtelusta huolimatta: Uskontokuntiin rekisteröityneiden suomalaisten suhteellinen osuus väestöstä laskee. Viime vuoden lopussa jo yli 670 000 eli uskontokuntien ulkopuolella, mikä on noin 12 000 enemmän kuin vuotta aikaisemmin. Kehitys on merkittävää, sillä vielä vuonna 1980 uskontokuntiin kuulumattomien osuus väestöstä oli alle 8%, kun se on nyt 12,9%.
Maallistuminen etenee aktiivisesti vihkimisiäkin tarkastellen. Tunnetustihan erityisesti nuoret ovat säilyttäneet siteet valtionkirkkoihin kauniiden kirkkohäiden toivossa. Siviilivihkimisten osuus on kuitenkin Suomessa noussut kiitettävästi—vuonna 2001 se oli Tilastokeskuksen mukaan jo 31,01 % kaikista maassamme solmituista avioliitoista. Uskonnottomman ja maailman uskontojen tapakulttuurien leviäminen näkyy selvästi suomalaisten juhlatavoissa.
Suomessa joutuu maksamaan valtionkirkkojen palvontamenoja huolimatta siitä onko niiden jäsen vai ei. Muslimiyrittäjäkin maksaa yhteisöveroa kirkoille. Rahaa kirkkojen menoihin kerätään häikäilemättömästi monin eri keinoin. Yrityksiltä nyhdettävän yhteisöveron tuotosta maksetaan osa valtionkirkoille, 90-luvulla osuuden oltua jopa 900 miljoonaa markkaa vuodessa. Verottaja tuottaa kirkoille edullisesti verotuspalveluita kirkollisveron keruuta varten.
Kirkonmenoja maksetaan myös monessa muussa muodossa: Puolustusvoimien kirkollisena työnä, kehitysapuna, Yleisradion menoina, jumaluusopillisten tiedekuntien menoina, koulujen uskonnonopetuksena, jne jne. Esimerkiksi Yleisradiolla on erillinen "Hartausohjelmien valvontaelin", jonka katsomuksellisia ryhmittymiä edustavina jäseninä on vain kristilliseen kolminaisuuteen uskovaisten yhteisöjen edustajia. Lisäksi laki Yleisradiosta määrittelee Yleisradion yhdeksi tehtäväksi "hartausohjelmien tarjonnan" (7§ 3)).
Erityisen huolestuttavaa on tieto valtiovarainministeriön johdolla kaavailluista muutoksista kirkon yhteisöverotuottoon. Ministeriön ehdotuksena olisi korvata seurakuntien verotuottoa suoralla, lakisääteisellä valtionavulla. Valtionavun taso olisi noin 75-90 miljoonaa euroa vuodessa, ja se maksettaisiin kirkon keskusrahastolle, joka jakaisi varat edelleen seurakunnille.
Suomen härski valtionkirkkojärjestelmä on redistributiivista politiikkaa. Avoimessa maailmassa eri maailmankatsomukset saisivat kilpailla vapailla markkinoilla keskenään samoin, tasapuolisin ehdoin. Redistribuution määritelmän mukaan tietty ihmisryhmä pystyy hankkimaan etuja toisten kustannuksella ja usein siten, ettei maksaja aina tiedä kenelle, miksi ja mitä kustantaa. "On helppoa nähdä redistribuution yhteys autarkiaan. Koska valtio on olemassa ja halukas harjoittamaan uudelleen jakavaa poliitiikkaa, erilaisten intressiryhmien saattaa olla vaikea vastustaa houkutusta saada valtiolta rahat hankkeisiinsa sen sijaan, että he luottaisivat vapaisiin markkinoihin.
Lisäksi on hyvä pitää mielessä, että kaikki hankkeet eivät ehkä sittenkään ole tilapäisiä, vaan suhteellisen pitkäkestoisia." (Harisalo & Miettinen: Globalisaatio, avoin vai suljettu maailma, Art House 2000)
Monesti on väitetty, että valtionkirkko instituutiona olisi tasa- arvoinen, demokraattinen kansankirkko. Tämä on määritelmän mukaan selkeässä ristiriidassa uskonnonvapauden kanssa ja puhdasta retoriikkaa, jolla koetetaan uskotella kirkkojen eri-oikeuksien oikeutusta. Myöskään kirkkojen rooli kulttuurisssa ei ole mikään perustelu niiden valtiolliselle erityisasemalle. Viinanjuonti on merkittävä osa suomalaiskansallista kulttuuria—pitäisikö viinantuotantoa tukea veronmaksajien rahoista? Yhtä lailla kirkkojen yhteiskunnallista työtä, kuten diakoniaa, usein pidetään tärkeänä. Herää kysymys, millä oikeudella kirkolle on myönnetty niihin sitten keskeinen monopoliasema. Kaavailtua suoraa lakisääteistä valtionapua, siis kirkon menojen laskuttamista veronmaksajilla, perustellaan nykyisen veron suhdanneherkkyydellä, kirkon yhteiskunnallisilla tehtävillä ja hautaustoimella.
Perustelut ovat hyvin kestämättömiä: Valtion ei pidä sotkeutua kirkon menoihin, joten kirkon itse pitää huolehtia suhdanteiden aiheuttamista taloudellisista riskeistä; Yhteiskunnalliset tehtävät on mahdollista kilpailuttaa avoimesti ja ostaa sieltä, mistä ne on parhaiten saatavissa, jos niitä päätetään edes tuottaa; Hautaustoimea koskeva lainsäädäntö on syytä purkaa, koska se edistää kirkon hautausmonopolia.
Valtion tulee olla oikeudellisesti sitoutumaton ja lainsäädännön on suhtauduttava yhdenvertaisesti vakaumuksiin. Tavoitteena sekularisoinnilla on täydellinen ajatuksen-, omantunnon-, vakaumuksen- ja uskonnonvapaus. Nämä ovat keskeisiä osia yksilönvapautta, yksilön vapautta päättää itsestään. Kirkkojen privilegiot ovat parhaiten purettavissa dereguloinnilla—kumoamalla niitä koskevaa lainsäädäntöä mm. seuraavilta osin:
Kristittyjen valtionkirkkoihin kuuluvien kannattaisi huomioida, että myös yhteisön sisällä on mahdollista edistää liberalisointia asiallisessa hengessä.Evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntavaalit ovat lähestymässä, ja vaaleissa usein menestyy pienelläkin äänisaaliilla. Seurakuntavaaleissa voi asettua ehdolle viimeistään 30.9.2002 "kristillisestä vakaumuksesta tunnettu" vaaliseurakunnan jäsen. Käytännössä "kristillistä vakaumusta" ei ole vaalilautakunnan mahdollista tutkia.
Alle 30-vuotiaiden nuorten aikuisten saaminen mukaan ehdokkaiksi on otettu erääksi päätavoitteeksi syksyn 2002 seurakuntavaaleissa. Lisätietoja asiasta löytyy vaalisivuilta.
Lisätietoja: