Lukuisat globalisaation ja kapitalismin vastaiset mielenosoitukset viime vuosien aikana eivät välttämättä kerro paljon yleisestä kansalaismielipiteestä, mutta todistavat ainakin vääräksi väittämän, jonka mukaan politiikka ei kiinnosta nuoria. Yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneiden yksilöiden haluttomuus liittyä puolueiden jäseniksi kertoo enemmän päätöksentekokoneiston kankeudesta, kuin kansalaisten kiinnostuksen puutteesta. Puolueiden sisäisen päätöksentekomenettelyn äärimmilleen viety demokraattisuus on johtanut siihen, että yksittäisen toimijan on lähes mahdotonta nähdä työnsä jälkeä puolueen toiminnassa. Ei siis ole lainkaan yllättävää, että julkista keskustelua hallitsevat puolueita suunnattoman paljon tehokkaammin toimivat usein väkivaltaiseen aktivismiin perustuvat kansalaisjärjestöt aina ns. "kettutytöistä" "globalisaatiokriitikkoihin".
Viimeksi Genovassa nähtiin, miten edes maailman suurimpien teollisuusmaiden johtajien on vaikea kilpailla palstatilasta satojen tuhansien enemmän tai vähemmän järjestäytymättömien "aktivistien", joita yhdistää epäluulo poliitikkojen oikeudentajua kohtaan, kanssa. Aktivistit ovat saaneet paljon sympatiaa vaatimuksilleen köyhien maiden velkojen anteeksiantamisesta, talouden "demokratisoimisesta" ja kansainvälisten markkinoiden sääntelystä. Vaikka useimmat poliitikot ja taloustieteilijät ovatkin puolustaneet globalisaatiota virheellisiä argumentteja vastaan, jää aktivistien perimmäinen kysymys aina vaille vastausta: Mitä voidaan tehdä oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon ulottamiseksi koskemaan maailman köyhimpiäkin maita? Aktivistien mukaan syypää köyhien ja rikkaiden välisen elintasokuilun kasvuun on globaali kapitalismi monikansallisine suuryrityksineen ja valuttaspekulantteineen. He vaativat köyhien maiden velkojen anteeksiantamista ja kansainvälisten pääomien verottamista. Väitteisiin on yleensä vastattu, mutta valitettavasti välttelevästi ja myötäilevästi, pyrkien korostamaan "ohjatun markkinatalouden" hyviä puolia, jotka painavat vaakakupissa väitettyjä haittapuolia enemmän.
Vaikka mielipiteet käytettävistä keinoista ovat erilaisia, molemmat osapuolet tuntuvat olevan periaatteellisella tasolla yhtä mieltä siitä, että tarvitaan vahvempia valtionelimiä hallitsemaan taloutta. Molempien osapuolten puheissa paistaa vastakkainasettelu markkinatalouden ja oikeudenmukaisuuden välillä.
Köyhien maiden ongelma ei kuitenkaan ole kehitysavun—vaan markkinatalouden—puute. Cato instituutin vuosittain julkaisemasta Economic Freedom of the World -raportista voidaan nähdä selvä positiivinen korrelaatio taloudellisen vapauden ja vaurauden välillä. Toissavuoden tietoihin perustuvan vuoden 2001 raportin mukaan 123:sta tutkitusta maasta säännellyimmät taloudet löytyvät maista kuten Algeria (122. vapain talous), Kongon demokraattinen tasavalta (121.), Venäjä (117.) ja Nigeria (107.) (Suomi on listattu maailman 14. vapaimmaksi taloudeksi). On selvää, että Neuvostoliittoa tai Pohjois-Koreaa muistuttavissa olosuhteissa on mahdotonta luoda vaurautta ja hyvinvointia. Tällaisissa maissa toivo kehitysavun perillemenosta on olematon. Ulkomaiset tuet päätyvät pahimmassa tapauksessa vain vahvistamaan korruptoituneita hallituksia ja diktaattoreita.
On siis turha syyttää kapitalismia köyhyydestä maassa, jossa talouden demokratisoimisen nimissä luodut sosialistiset rakenteet ovat merkinneet nälänhätiä ja sotia. Mitä sitten tarkoitetaan vapaalla markkinataloudella? Vapaus ei tarkoita lakien ja sääntöjen puutetta, vaan olosuhteita, joissa ketään ei suosita toisten kustannuksella ja jossa kaikilla on oikeus nauttia työnsä hedelmistä. Pohjimmiltaan vapaus on oikeus omaan ruumiiseen ja oman työn tuloksiin. Perulainen tutkija Hernando de Soto tutki köyhien maiden olosuhteita kirjassaan "The mystery of capital—Why capitalism triumphs in the west and fails everywhere else". De Soto laski kehitysmaiden ja entisten kommunististen maiden asukkaiden hallusta löytyvän yhteensä 9300 miljardin dollarin arvosta "kuollutta pääomaa", eli omaisuutta vailla laillista asemaa. Luku vastaa sitä kehitysavun määrää, minkä USA maksaisi 150 vuoden aikana, jos se nostaisi avustuksen YK:n suosittelemalle 0,7% bruttokansantuotteesta tasolle. Kaikki tämä varallisuus makaa kuitenkin käyttämättömänä, kun sitä vastaan ei saa lainaa pankissa. Tutkimus kertoo omistusoikeuden merkityksestä vapauden ja oikeudenmukaisuuden toteutumiselle yhteiskunnassa. Yksityisomistus on talouden tärkein moottori, mutta se ei vielä poista länsimailta kaikkea vastuuta köyhien maiden asemasta. Merkittävän tekijän elintasoerojen muodostumisessa muodostavat tullimuurit ja työvoiman liikkuvuuden esteet. Länsimaissa on monia etuoikeutettuja luokkia, joiden asema perustuu osittain köyhien syrjimiseen. EU:n tullimuurit estävät köyhien maiden ruoan tuottajia kilpailemasta tasavertaisesti maataloustukia nauttivan länsimaisen tuottajan kanssa, joka piileskelee tullimuurien takana. Vastaavasti AY- liike suojelee omia intressejään estämällä ulkomaisen työvoiman tulon kotimarkkinoille kilpailemaan työpaikoista. Tilanteesta kärsivät eivät kaikki tietenkään ole köyhiä tai ulkomaalaisia, vaan myös kotimaan kuluttajat joutuvat maksamaan korkeista kustannuksista ja tehottomasta tuotannosta. Yritteliäisyyttä tukahduttavasta ja ihmisoikeuksia polkevasta hallinnosta kärsivä pakotetaan jäämään kotimaahansa, vaikka halua tehdä töitä löytyisikin ja työnantajakin olisi tiedossa. Ainoaksi vaihtoehdoksi jätetään pakolaisuus.
Omistusoikeuden, tullimuurien ja työvoiman liikkuvuuden esteiden lisäksi kehitysmaita vaivaa ulkomaisten investointien puute, mitä ei varmastikaan lisää monikansallisiin yrityksiin kohdistuvat ostoboikotit. Kysymykseen lapsityövoimasta ja "alipalkkauksesta" suhtadututaan usein kiihkolla eikä vaihtoehtoja haluta miettiä. Elantonsa kenkätehtaalla tienaava halutaan ajaa takaisin riisipellolle—pois valveutuneiden länsimaalaisten mielistä. Suuret palkkaerot ovat valitettava tosiasia, mutta niiden syyt piilevät nimenomaan globaalin vapaakaupan puutteessa. Vapailla markkinoilla elintasoerot pyrkivät tasoittumaan: Halvan työvoiman maihin syntyy työpaikkoja, mikä osaltaan nostaa palkkoja kohdemaassa ja laskee niitä kalliin työvoiman maissa.
Köyhien maiden asema on kurja, mutta ei toivoton. Emme ole voimattomia lisääntyvän nälänhädän ja kurjuuden edessä. On kuitenkin muistettava, että hyvinvointi ei kasva puussa, vaan se on yritteliäiden yksilöiden tuotteliaan työn tulos. Mahdollistamalla ihmisille omien elinolosuhteidensa parantaminen voidaan saada aikaan huomattavan nopeaa talouskasvua kaikkein kurjimmissakin maissa. Tämä edellyttää rohkeutta päästää huono-osaisetkin kilpailemaan tasa-arvoisessa asemassa samoille markkinoille rikkaiden kanssa ja olosuhteet, jossa työn tulokset eivät valu hukkaan korruption tai byrokratian rattaisiin. Toistaiseksi globalisaatiokeskustelun kumpikaan osapuoli ei ole vaikuttanut erityisen halukkaalta näihin toimenpiteisiin.
Espoossa 25.7.2001
Libertaariliitto
Ville-Petteri J. Mäkinen
Puheenjohtaja
Jukka Michelsson
pääsihteeri